Ekkun ja Mantan päiväkirja Japanista
19.9.2010
Päiväkirjan sivu numero 9
Päiväkirjan sivu 9.
Kodokanin suuren salin tatamille astuminen on kokeneellekin judokalle herkkä hetki. Kumarrus ovella. Kuten tapoihin kuuluu. Astelemme paljain jaloin puhdasta puulattiaa pitkin. Tatamin reuna tulee vastaan. Uusi kumarrus. Täällä on lapsia vasta vähän. Heidän leikkinsä pysähtyy, kun saavumme saliin. Eurooppalaiset eivät ole tuttu näky alakoululaisten harjoituksissa.
Täällä tatamille tai sen reunalle – edes seuraamaan harjoituksia – ei pääse ilman lupaa eikä siviilivaatteissa. Pitää olla pukeutunut valkoiseen, ja nimenomaan valkoiseen judoasuun. Alakouluikäisiä lapsia saapuu lisää, mutta kaikki näyttävät hieman vierastavan meitä. Heitä on opetettu hyvin. Ujoudestaan huolimatta kaikki pikisilmäiset samurait käyvät tervehtimässä meitä kumartamalla. ”Konnichiwa” sanovat useimmat. Hyvää päivää.
Lapsia saapuu kaiken kaikkiaan kolmisenkymmentä. Ohjaajia on kolme. Tervehdimme heitä kumartamalla. Vaihdamme muutaman sanan englanniksi. Ymmärrämme juuri ja juuri toisiamme. Kerromme, että olemme täällä Mikihiro Mukain vieraana, ja että hän saapuu kohta tänne. Se näyttää herättävän hieman hämmennystä, sillä Kodokanin lasten pääopettaja ei vieraile usein näissä harjoituksissa. Yritämme kertoa, että olemme täällä seuraamassa lasten harjoittelua. Manta työnsä puolesta, minä yleisen kiinnostuksen vuoksi.
Lapset leikkivät. Kuten he tekevät Suomessa ja varmasti kaikkialla muuallakin maailmassa. Juostaan sinne tänne. Hypitään ylös ja alas. Pompitaan ja pyöritään. Hikikin tulee. Ohjaajat antavat lasten temmeltää vapaasti. Varttitunnin jälkeen alkaa ohjatummat osuudet. Jumpataan, harjoitellaan tekniikkaa pystyssä ja matossa. Välillä kolmessa eri ryhmässä. Pian Mikihiro tulee tatamille ja sali hiljenee hetkeksi. Herra Mukai, 6.dan, on kuitenkin aika merkittävä judotoimija. Hän on opettanut judoa ammattilaisena 16 vuotta. Ennen sitä hän oli opettaja ja aiemmin myös Japanin naisten maajoukkueen päävalmentaja.
Puolitoista tuntia lentää nopeasti. Lasten harjoitukset päättyvät. Me siirrymme heti kerrosta alemmaksi pienempään saliin. Siellä jatkuu innokkaimmille lapsille harjoituksen toinen osuus, jota vetää Mikihiro itse. Tatamin toiseen päätyyn tulee High School (yläaste)–ikäisiä judokoita. Seuramme ohjaaja Hannu Musti Mustonen tulee salin ovelle. Kysyn luvan herra Mukailta, ja Musti saa tulla kanssamme seuraamaan harjoittelua. Nyt harjoittelu on selvästi ohjatumpaa ja tavoitteellisempaa. Erilaisia käsiotteita harjoitellaan paljon. Keskustelemme harjoittelusta Mukain kanssa sekä keskenämme. Mielenkiintoista.
Vietämme tämän ryhmän kanssa reilun tunnin. Ryhmä lopettaa harjoittelun, mutta me siirrymme vielä kolmanteen saliin seuraamaan illan viimeistä harjoitusta. Muutama nuori on ollut mukana koko matkan. Kiinnitämme huomion todella nuoreen tyttöön, jolle Mukai antaa nyt yksityisopetusta. Pieni tyttö on lahjakas liikkuja. Hän tekee harjoitteita vain parikymmentä minuuttia – lempitekniikkansa seoi-nagea (käsiheittoa) ja siihen yhdistelmänä ko-uchi-garia (jalkaheittoa). Hänen judotekniikkansa ovat äärimmäisen hienoja. Tässä on varmasti tuleva maailmanmestari. Manta käy kehumassa tyttöä ja nuori judoka kiittää englanniksi äitinsä avustuksella.
Päivä päättyy Kodokanissa. Ulkona on jo pimeää. Olemme olleet tatamilla seuraamassa lasten harjoittelua reilut neljä tuntia. Tämä on hauskaa ja opettavaista. Ehkä tärkein oppi on se, että lapset ovat samanlaisia kaikkialla. Voi olla, että tämän jo tiesimmekin.
Käymme suihkussa. Lämmintä vettä riittää. Puemme päälle puhtaat vaatteet ja astumme hiljaiselle Tokion kadulle. Suuntaamme Mustin kanssa syömään läheiseen kuppilaan. Tilaamme ramenia. Se on paikallista keittoa. Hyvää, edullista ja täyttävää. Paikka on tupaten täynnä. Olemme ainoat länsimaiset asiakkaat. Syömme nauttien. Sen jälkeen nostan etusormet ristiin laskun pyytämiseksi. Lasku maksetaan käteisellä, sillä kortti kelpaa tällä vain suurimmissa tavarataloissa ja kauppaketjuissa. Kävelemme vielä hetken kosteanlämpimässä Tokion yössä. Kaskaat sirittävät. Hieno päivä, hieno ilta!
Terveisin Ekku ja Manta