Perjantai 11.3.2011 oli seuragraduointipäivä.
Jännittynyttä porukkaa asteli toinen toisensa perään Hakunilan dojolle, olihan käsillä kevään yksi tärkeimmistä päivistä. Onnistunko minä vyökokeessa? Olenko harjoitellut tarpeeksi? Mitähän minulta kysytään? Menenkö aivan lukkoon paineen alla?
Kukahan mahtaa tulla pitämään vyökoetta? Pääsenkö helpolla vai joudunko kovaan prässiin?
Tässä ylhäällä on varmasti muutama kysymys, joka saattaa pyöriä mielessä ennen kuin varsinainen tulikaste alkaa. Tilanne yleensä laukeaa, kun pääsee tositoimiin ja näyttämään opeteltuja tekniikoita. Kokelaiden tilannetta helpotti se, että vyökokeen pitäjät Kati, Juha ja Matti olivat rauhallisia ja opastavia. Vyökokeesta voi ja pitää oppia. Hyvä vyökokeen pitäjä neuvoo, arvioi ja opastaa kokelasta myös tuleviin koitoksiin. Kokelas on keskittyneempi kuin normaalissa harjoituksessa ja näin myös paljon vastaanottavaisempi palautteelle.
Vyökoe on juhlava tilaisuus. Siitä pitää ottaa kaikki irti.
Ryhmän vetäjille se on myös kuin palkinto tehdystä työstä. Hyvin mennyt vyökoe on parasta palautetta. Se kannustaa ohjaajia jaksamaan. Siinä näkee työnsä jäljen konkreettisesti.
Onnistuneen kokeen jälkeen ilmeet olivat helpottuneita ja iloisia. Joukosta kaikui myös ”yes”-huuto. Silloin purkautuivat loputkin paineet ja viikonloppua voi juhlia totutellessa uuden väriseen vyöhön. Sitä ei ehkä saata vielä kassinpohjalle laittaa. Sitä pitää saada kokeilla lanteilla, kuinka se istuu seuraavalla harjoituskerralla puvun kanssa. Sitä tulee näyttää kotona vanhemmille. Se on merkki ahkeruudesta. Se on hikoilun palkinto. Sitä ei voi ostaa, se täytyy ansaita. Yksi askel lähempänä mustaa vyötä!
Näitä tunteita voivat kokea vain vyökokeissa olleet. Nyt on juhlan aika. Arkea riittää kyllä aina seuraavan vyövärin vaihtumiseen asti.
Kuvat ja teksti: Jari Nurmi